Kun Sibelius syksyllä 1890 siirtyi opiskelemaan Wieniin, hänen kirjeistään voi todeta heränneen kiinnostuksen kaikkeen suomalaiseen – kieleen, Kalevalaan ja suomalaisiin tunnelma-arvoihin. Hän kirjoitti kihlatulleen Aino Järnefeltille: ”Minusta Kalevala on ihan moderni. Se on minun mielestäni musiikkia kaikki, teema ja muunnelmia. Toiminta on aina tunnelmalle alistettu, jumalat ihmisiä, Wäinämöinen muusikko jne.” Sibeliuksen mielessä alkoi kangastaa jo säveltäjä ja kapellimestari Robert Kajanuksen uneksima kansallinen musiikkityyli.

Kouluajoista lähtien Sibeliusta inspiroineella Kullervo-aiheella ja siihen perustuvalla sinfoniallaan Sibelius loi suomalais-kansallisen sävelkielen. Sibeliuksen aatetoveri Päivälehdestä, säveltäjä Oskar Merikanto kirjoitti Kullervo-sinfoniasta: ”Sibelius vie meidät aivan uusille aloille, tuntemattomiin sävellajeihin, hän tuo silmäimme eteen kansaneepoksemme kauniimpia helmiä, hän hivelee korviamme suomalaisilla säveleillä, jotka tunnemme omiksemme, vaikkemme niitä sellaisina ole koskaan kuulleet.”

Vuonna 1892 kantaesitetyn Kullervo-sinfonian jälkeen Sibelius joutui määrittelemään uudelleen suhteensa Kalevalan muinaissuomalaiseen myyttiseen maailmaan. Pian Kullervon jälkeen syntynyt sinfoninen runo Satu jatkaa Kullervon kansallisesti värittynyttä tyyliä, mutta Sibelius itse ei myöntänyt sen yhteyttä sen paremmin Kalevalaan kuin mihinkään muuhunkaan ohjelmalliseen taustaan: hänelle Satu merkitsi ”sieluntilaa”.

Sibelius hyödynsi Kalevalan maailmaa tuotannossaan poikkeuksellisen monipuolisesti. Ensinnäkin tukeutumalla Kalevalaan Sibelius kykeni luomaan keskieurooppalaisesta myöhäisromantiikasta poikkeavan persoonallisen sävelkielen ja yleisemminkin musiikkityylin, joka heti alettiin mieltää ”suomalaiseksi” (Kullervo, Lemminkäis-sarja, epäsuorasti myös Satu). Kahdessa ensimmäisessä teoksessa, kuten myös vähemmän ”suomalaiskansallisessa” Pohjolan tyttäressä Sibeliusta innoitti suuresti myös Kalevalaan sisältyvä dramatiikka, sen henkilöhahmot ja ylipäänsä eepoksen ilmapiiri. Kolmanneksi eepoksesta saamansa vanhanaikaisen, myyttisen luonnonkokemuksen hän pystyi pelkistämään universaaliksi musiikilliseksi sielunmaisemaksi (Tapiola). Neljänneksi häntä kiinnosti Kalevalan yleismaailmallinen mytologia (Luonnotar).

Sibeliuksen Kalevala-näkemys oli voimakas ja vakuuttava, ja hän hyödynsi eeposta niin monipuolisesti, että muista 1900-luvun alun suomalaissäveltäjistä vain Erkki Melartin pystyi löytämään eepokseen muunlaisia näkökulmia.