Kalewainen äitienpäivä
Kaksi erilaista kalevalaista äitiä: Louhi ja Lemminkäisen äiti
On äitikullalla huoli aina hartioilla, kun poika maailmaa haravoi. Pullat leivon joka päivä ikkunalle tuoksumaan, houkuttelemaan poikaa huliviliä äidin helmoihin turvautumaan. On pyyhkeet ja paidat pyykätty, sukat värin mukaan lajiteltu. Vaan ei näy poikaa meneväistä.
Minä, äiti lieto Lemminkäisen, mitä tahansa tekisin, jos vain saisin takaisin poikani siloposkisen. Äidille tärkeintä maailmassa on aina lapsen hyvinvointi. Mitä en poikani eteen tekisi, sitä ei olekaan. Puolustaisin vaikka karhuemolta, ukkosmyrskyltä tai itse Pochjolan akalta. Palaset keräisin ja ehjäksi ompelisin. Hoivaisin ja hoitaisin.
Nuorten maailma on niin villi ja kiivas, että jää äitirukka yksin ikkunalle itkemään. En minä siitä poika-rakasta syytä. Maailma on täynnä houkutuksia ja ansalankoja. Miten niitä nuorimies, kaukomieli voisi pakoon päästäkään.
Paljon on vaaroja Kalewalan kylillä ja Pochjolan raiteilla. Tappeluita ja kapakoita. Puukkoja ja öykkäreitä. Kauniita tyttöjä ja hameenhelmoja. Sääriä, korkoja ja räpsyripsiä. Näiltä minä, äiti lieto Lemminkäisen, poikaani tahtoisin suojella.
Vaan ei auta lihapatojen tuoksu, kauniit sanat eikä kova kaipuu. Nuori mies on kuin myrskytuuli. Purkkiin sitä ei voi laittaa eikä sängyn alle piilottaa. Altis on tuo villi sydän vaaroille ja täysin kuuro varoituksille. Ovet paukkuen taas vapauteen laukkaa, sotisopa yllänsä. Kotiin jäin pelkäämään, minä äiti lieto Lemminkäisen.
Futisäiti, supermamma, fitness-mutsi ja pullantuoksuinen kotirouva. Luokan priimuksien, lapsimissien ja lapsinerojen äidit. Onhan näitä. Vaan ei ole Louchen voittanutta. Minä, Pochjolan akka, harvahammas, äideistä mahtavin en anna tytärtäni luuserille vaimoksi.
Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen. Onhan näitä. Vaan ei ole niistä turjakkeista Pochjolan neidon kosijoiksi. Onhan hän Pochjolan kaunein neitokainen. Mitä nyt siitäkin seuraisi, jos Pochjolan tytär lähtisi luopioiden matkaan. Kylillä juoruttaisi, maineeni menettäisin.
Lemminkäinen, Kaukomieli. Lipevä ja lieto liehittelijä. Turhanpäiväinen hairattelija. Antaisi enemmän aikaa peilikuvalleen kuin Pochjolan neidolle. Hiusgeelin levitykseltään tuskin pystyy Hiiden Hirven hiihdäntään tai ruunaa suistamaan. Liekö lähtisi ensimmäisen Pochjolan hupakon perään, joka vähän silmää vinkkaisi. Casanova, Lemminkäinen. Pelimies on pelimies. Onhan näitä. Liian kevytkenkäinen Pochjolan Neidolle tuo lieto Lemminkäinen.
Sitten on Seppä Ilmarinen, takoja iänikuinen. Pochjolan hupakot juoruavat ja kikattavat kuinkan on Ilmarinen kätevä käsistään. Taivaan ja kuun lupasi tyttärelleni takoa. Minua, Pochjolan akkaa ei noin vain sumuteta. Suuret on puheet Ilmarisella, mutta liekö toteutus yhtä taidokas. Osaahan tuo poika takoa, mutta järjen juoksu ei Louchea vakuuta. Ei taivu pronominit tai taitu algebra Ilmarisella. Liian yksinkertainen Pochjan Neidolle tuo Ilmarinen, takoja iänikuinen.
Ja vihoviimeinen on Väinämöinen, tietäjä iänikuinen. Iänikuinen kirjaimellisesti. Vanha gubbe ja juntti-einari, sanon minä Louchi, Pochjan akka. Osaahan ukko loitsuja laulaa ja kanteletta rämpyttää. Maineeltansa pätevä ja lompakoltansa lihava, mutta vanha kuin taivas. Liian vanha Pochjan Neidolle tuo Väinämöinen, tietäjä iänikuinen.
KUVA: VENLA ANTTILA
TEKSTI: MINNA KALLIO
